Vieraileva ratsastaja

Ratsastajana Eemil Sodantaival Närhimäestä (kirjoittajana Pölhö), kiitos vierailusta!

En oikein edes tiedä, kuinka päädyin Siken selkään. Oltiin Bellan kanssa vaihdettu muutama sananen viikonlopun koulukisoissa, ja jotenkin siinä sitten sovittiin että tulen kokeilemaan hänen ruunaansa.
Joten tässä sitä nyt keikuttiin melkein 170 cm järkäleen selässä. Oma Vettani on myös aika iso, mutta Siken selässä tunsin oloni huterammaksi. Ehkä olin liian turtunut leveään ja pumpulinpehmeään työhevosen selkään? Onneksi tämäkään kaveri ei kyllä tuntunut miltään Nato-ohjukselta: ruunikko ruunanrupsukka seisoi hipihiljaa paikallaan kun ähisin sen satulaan. Aistin ettei Sikellä ollut hirveästi hinkua tehdä yhteistyötä kanssani: se oli tullut tarhasta perässäni kuin pulkka, ja katsellut minua kyräillen harjatessa. Ymmärsin sitä hyvin: en minäkään jaksaisi olla hymy pyllyssä jos joku paiskaisi varoittamatta yhteistyöhön ihan tuntemattoman sällin kanssa. Meissä oli vähän jotain samaa.

Aistimukseni osoittautuivat oikeiksi heti kun lähdimme liikkeelle. Sikke mateli minkä ehti, ja jos en ratsastanut itse koko ajan mukana, se löpsähti heti hiihtelymoodille. Sain itseni hikiseksi jo alkukäyntien aikana muistutellessani jatkuvasti ruunaa etenevästä askeleesta. Myöskin istunnalleni herra tuntui olevan kuuro: joko se ei ymmärtänyt minua, tai sitten ei vain tahtonut ymmärtää. Normaalisti alkukäyntien aikana kiemurtelin, pysäyttelin ja tein avotaivutuksia ohjatta saadakseni ratsun kuuntelemaan heti painoapujani, mutta nyt tuntui että kaikki piti vääntää rautalangasta. Mihinköhän olin oikein lupautunut?
Ravatessa Sikke ei ollut sen helpompi: tuntui kuin olisin yrittänyt motivoida teiniä tiskaamaan. Ruuna lumpsutteli menemään ihan vain että hölökyn kölökyn, eikä tuntunut ottavan tietoisuuteensa yrityksiäni asettaa ja rytmittää. Swhung oli täysin kateissa, kuten myös itsetuntoni: Bella katseli kentän keskellä kuinka turasin hänen ratsuaan. Kiitti moi, vajoankin tästä kolooni häpeämään.

Vaivoin sain Siken nostamaan laukan, vaan sittenpä tapahtui jotain kummallista: joku painoi ruunasta oikean napin pohjaan, ja laukka lähtikin etenemään ihan hyvin. Olin aivan hoomoilasena selässä, enkä aluksi älynnyt edes tehdä muuta kuin istua kyydissä ja ihmetellä. Epäilin kyseessä olevan vain jokin tilapäinen mielenhäiriö, joten siirsin Siken takaisin raviin ja nostin laukan pian uudestaan. Ei, kyllä se vain kulki omalla moottorilla.
Tartuin tilaisuuteeni, ja lähdin laukka-ravi-laukka-käynti-siirtymillä virkistämään menoa. Sikke tuntui terästäytyvän: jokaisella kerralla siirtymäaika oli entistä lyhyempi, eikä minun tarvinnut enää jokaisella askeleella anella ratsua liikkumaan koko kropallaan. Sikke taisi vihdoinkin hyväksyä olemassaoloni, jee!

Kun swhung vihdoin löytyi eikä minua tarvittu enää jatkuvasti kertomaan hevoselle energian suuntaa, päätin riskillä lähteä testaamaan Siken koulupuolta. Alkuun meinasi iskeä katumus: meille tuli pieni kielimuuri minun pyytäessä ensimmäisiä avotaivutuksia, sillä Sikke tahtoi tarjota ennemmin pohkeenväistöä, mitä taasen en itse opettanut omille ratsuilleni. Muutaman kierroksen verran haettiin ymmärrystä, kunnes kaivoin naftaliinista miten ulko-ohja otettiin tuntumalle ja pohje siirrettiin paikalleen. Heti lähti sujumaan, ja minä sain opetuksen siitä että pitäisi varmaan joskus katsoa sen oman pahvilaatikon ulkopuolelle.

Loppujen lopuksi kaikista ennakkoluuloista huolimatta Sikke osoittautui ihan tosi hauskaksi hevoksi. Miulta meinasi kyllä välillä vähän ideat loppua mitä sen kanssa tehdä, kun tuntui että jos samaa harjoitusta jatkoi muutamaa toistoa pidempään, alkoi ruunaa jo kyllästyttämään. Kun lisäsin tehtäviin aina randomeihin väleihin lyhyitä laukannostoja, sain Siken hieman kiinnostumaan siitä mitä pyysin. Tämän motivoiminen oli selkeästi oikea taitolaji, mutta toisaalta miusta tuntuu että kun Siken kanssa hioutuu yhteen, voi siitä saada aikamoisen menopelin.

Kyllä mie uudestaankin tulisin Sikkeä ratsastamaan, jos tilaisuus tulee.