Pitäähän lapsella poni olla...

Siskoni Ellen oli jo pidemmän aikaa raastanut hermojani. Se oli ensin raahannut uuden miesystävänsä tilalle ja esitellyt paikan kuin omistaisi. Sitten se oli kuullut suomenhevosori Mytyn ostosta ja alkanut ehdotella - tai oikeammin kerjätä - multa estehevosta. Siskoni oli todennut, että saisin siitä itse kisahevosen ja hän voisi auttaa sen kanssa. Mutta mä tunsin sen; hevonen olisi Ellenille, ei mulle. Jos tässä kaikessa ei ollut tarpeeksi kestämistä, niin tietysti sen piti myös haukkua kaikki mun hevoset. Sessi oli patalaiska läskiponi, Medde hirviökiukkuperseponi (en kiellä), Rene kömpelö suokki ja Leona epätavanomainen pelkuri suokki. Siken kohdalla se oli kerrankin joutunut myöntämään tappionsa ja tykästynyt hevoseen esteratsuna, vaikka ei se sitä ääneen sanonut. 

Miikan kanssa ollut pienimuotoinen riita mun yllätysostoksen vuoksi ei ollut helpottanut mun hermojeni tilannetta. Se oli kuitenkin onneksi jo sovittu ja kaikki meidän välillä oli hyvin. Mutta lisäksi Emma oli harvinaisen yliaktiivisesti mun hevosteni kimpussa ja niistä oikein mikään ei sopinut tytölle. Sessi olisi ollut ainut turvallinen, mutta tyttöä vähät kiinnosti. Kuitenkin se, että mun pihaani ilmestyi hevosauto, josta asteli ponitamma, oli liikaa. Mietin mielessäni, menisinkö huutamaan siskolleni vai yrittäisinkö ensin rauhoittua.
Koska rauhoittuminen on yliarvostettua, marssin siskoni luokse äkäisenä: "Mikä helvetti toi on?" Ellen kääntyi puoleeni muka viattomana ja hymyili kauniisti: "Se on Emman poni. Pitäähän lapsella poni olla?" Mun teki mieli itkeä, mutta paikalle ilmestyvän Emman takia yritin käyttäytyä aikuismaisesti. "Mistä sä sait rahat siihen?" kysyin huokaisten. Siskoni katsoi minua hivenen oudosti: "Käytin säästöt. Emman harrastus on tärkeämpi kun omani. Saatiin se suhteellisen huokealla hinnalla ja vaikka se tarviikin läpiratsastusta, niin Emma ei nyt käy tunneillakaan, joten..."

Pieni hiljaisuus laskeutui. Mä olin niin järkyttynyt siitä, että mun sisko sanoi maksaneensa ponin itse. Havahduin transsistani ja tajusin kiinnittää olennaisiin asioihin huomiota. "Kenet hommasit läpiratsastajaksi? Kai jonkun hyvän? Nää ponitammat tuppaa olemaan vähän, noh - tiiät kyllä", mutisin ja silmäilin Emman taluttamaa enkeliltä vaikuttavaa otusta. Siskoni nauroi ja katsoi minua: "Sä tietysti! Oot Emman täti, se on sun velvollisuus!" Tässä kohtaa näytin varmaan niin järkyttyneeltä, että Miikakin keskeytti hommansa ja tuli mun viereeni hämmentyneenä. Sisko taisi vihdoin tajuta, että pudotti ehkä hivenen liian ison pommin - ja sopimattoman sellaisen. Niinpä hän muina naisina lähti Emman kanssa maastoreitille taluttamaan ponitammaa. Hevosauton kuljettaja läimäisi minulle ponin paperit ja jätti tavarat pihalle. Sitten hän jatkoi mitään sanomatta matkaansa. 

Olimme molemmat hetken täysin hiljaa Miikan kanssa. Sitten mä avasin suuni: "Se... Osti ponin. Ja ei kysynyt multa mitään! JA MUN PITÄS LÄPIRATSASTAA SITÄ!" Miika katsoi mua yhtä järkyttyneenä, kun mä itseni tunsin. Vilkaisin tuohtuneena sekä kauhistuneena ponitamman papereita. "Welsh B, Dam-Di-Daa, 16 vuotta", luettelin Miikalle. Mies katsahti mua ja huokaisi kanssani lähes samaan aikaan. Olimme juuri puhuneet riitamme yhteydessä siitä, että uusia hevosia ei talliin tulisi enää - Myttykin oli muuttanut Sotamaalaukseen. Mä olin vielä sanonut, että poneja ei ainakaan tuu enää yhtään lisää. Ja tässä sitä seisottiin katselemassa ponitamman papereita. Katsoin Miikaan ja mumisin: "Mä pidän ainakin huolen, että Emma hoitaa poninsa itse."

- Bella