Pieni aurinko

Olin hankkinut Dellan vähän hetken mielijohteesta. En ehkä ollut aivan ajatellut loppuun päätöstä ja Miika olikin aluksi mököttänyt mulle "jälleen uudesta yllätys hevosesta". Mä en kuitenkaan ollut voinut jättää ostamatta lempeäkatseista tammaa. Eikä mua yhtään kaduttanut siinäkään vaiheessa, kun se oli asustanut tilalla reilun viikon. Della käyttäytyi kertakaikkisen hyvin, ollen kiltti sekä ystävällinen ihan kaikille olennoille.

Entinen omistaja oli myydessään maininnut, että tamma oli suhteellisen helppo ajettava ja ensimmäisenä viikkona olinkin liikuttanut sitä kärryillä - olihan se ravurille tuttua puuhaa. Se todentotta oli helppo ajettava, sillä lyhyestä ravurin urastaan huolimatta malttoi odottaa kuskia kärryille ja toimi mukavasti myös perinteisten koppakärryjen kanssa. Se ei yrittänyt juosta ilman pyyntöä, ei liiemmin kyttäillyt uusia asioita ja kuunteli hyvin ohjastajaa. Kilpailutilanteessa se lieni erilainen, mutta yksin lenkillä ollessaan se pysytteli myös ravissa melko rauhallisessa tahdissa. 

Kun sitten koitti ensimmäisen selkäännousun aika, olin hieman ennakkoluuloinen. Kasvattaja oli maininnut, että Dellalla oli ollut joskus satula selässään ja sitä oli treenattu pari kertaa myös selästäkäsin. Tiesin kuitenkin junnuvuosieni kokemuksesta, että ravurista ratsuksi projektit eivät olleet helppoja ja hevosilla usein oli vähäinen ymmärrys avuista ja siitä, miten pitäisi kulkea. Yritin kuitenkin suhtautua avoimin mielin ja toimia mahdollisimman selkeästi, jotta tilanne olisi tammallekin mieluinen. Dellaa ei kuitenkaan paljoa tainnut stressata, kun se nuokkui puoliunessa hoidettaessa ja varustettaessa. 

Olin pyytänyt Miikaa avuksi kentälle. Mies ei erityisen kokenut hevostenkäsittelijä ollut, mutta luotin jo viikon tuntemisen perusteella tammaan sen verran, että oletin sen käyttäytyvän ihmistä kunnioittavasti uudesta tilanteesta huolimatta. Niinpä muutaman jalustimella roikkumisen ja satulan päällä makoilun jälkeen istahdin satulaan ihan kunnolla. Dellan korvat kääntyivät kuuntelemaan, kun puhuin sille. Pyysin Miikaa päästämään irti ohjista ja odotin, miten tamma reagoisi, kun ei enää olisi maastakäsin kiinni pidettynä. Yllätykseni oli melkoinen, kun pieni oranssi ei hievahtanutkaan. Jännittymisen sijaan se laski päätään ja huokaisi syvään. Kehuin Dellaa vuolaasti ja hymyilin leveästi. Projektini ei vaikuttanut lainkaan tuhoon tuomitulta.

Tehtyäni erilaisia liikkeitä satulassa ja todettuani, ettei Della aikonut liikahtaa siitä huolimatta, pyysin Miikaa auttamaan meidät liikkeelle. Mies maiskutti ohjista hieman kiinni pitäen samalla, kun itse painoin varovasti pohkeet tamman kylkiin. Odotin nopeaa eteenpäin lähtöä, mutta Della vain varovasti lähti kävelemään. Kokeilimme muutamaan kertaan liikkeelle lähtöjä, kunnes pyysin Miikaa kävelemään kanssamme kierroksen. Della vaikutti rennolta ja tyytyväiseltä. Kokeilin varovasti kasata ohjia kävelyn ohessa, eikä tamma kiihdyttänyt tai reagoinut siihen juurikaan. Pidin kevyttä tuntumaa ja kokeilin varovasti pysäyttää. Della pysähtyi nätisti ja jäi selkeästi odottamaan pyyntöäni tehdä jotakin. Päätin kuitenkin lopettaa siltä erää, koska tilanne oli uusi sekä minulle että tammalle. 

Kehuin vuolaasti Dellaa ja laskeuduin alas sen selästä. Tamma tökki taskuani herkun toivossa ja tarjosinkin sille pienen hevosnamin. En voinut olla hymyilemättä, kun katsoin Dellan rentoa olemusta. Se oli kuin pieni aurinko; täynnä lämpöä ja se toi ympärilleen valoa olemalla hyväntuulinen sekä iloinen. Tiesin löytäneeni kultakimpaleen, jonka kanssa ravurista ratsuksi projekti ei kuulostanut lainkaan hullummalta idealta. Jätin Miikan pyörittelemään silmiään, kun sydänemojit silmissäni lähdin taluttamaan tammaa kohti tallia.