Maastolenkillä

Medde luimisteli äkäisenä tarhassaan, kun pujotin sille riimua. Oli vähällä, ettei mokoma kalauttanut hampaita käsivarteeni - loppujen lopuksi se kyllä tiesi, että niin ei voinut tehdä. Seuraava vaihe oli aina Medden suosikki: "Liimaan jalkani maahan, enkä todellakaan tule." Lienee turhaa mainita, että moista ongelmaa ei ole iltatallin aikaan. Yritin maanitella ja suostutella, jopa vastoin tyyliäni lahjoa porkkanalla, mutta ei. Viimeinen niitti oli, kun poni meinasi kiskaista minut kumoon lähtiessään pakittamaan: "JUMALAUTA MEDDE! MIKS HELVETISSÄ MÄ HANKIN IKINÄ SIERRALAISEN?"
Ponitammani katsoi minua kuin hullua, tuhahti ja lähti niin yllättäen kävelemään, että meinasin lentää takamukselleni. Mokomakin taliaivo.

Tallissa Medde esitti enkeliä. Se tökki niin suloisesti turvallaan ja harjatessa hoiti käsivarttani huulellaan, että ei sille voinut olla vihainen. Saatoin erehtyä lässyttämiseen - kukaan ei nähnyt, joten ei tapahtunut. Suitsia laittaessani Medde liimasi hampaansa yhteen - huonotapa, jonka se oli oppinut ratsastuskouluaikana. Huokaisten maanittelin sen avaamaan suunsa ja laitoin ne ripeästi kiinni. Medde olisi varmasti pyörittänyt silmiään, jos olisi osannut.
Matkalla ulos otin kypäräni, jonka laitoin päähäni. Medde näytti hyvin kyllästyneeltä raahautuessaan puolimetriä jäljessäni, hitaasti kuin etana.
Tallipihalla nousin vastahakoisen ratsuni selkään. Medde tuntui niin pyöreältä pallolta ilman satulaa mentäessä, että meinasin tirskahtaa ääneen. Tamma huokaisi syvään ääneen, kun keräsin ohjat ja käskytin sen kohti maastoreittiä. Tiesin kuitenkin kantapään kautta tulleesta kokemuksesta, että tammaa ei oikeasti laiskottanut yhtään. Todennäköisesti tulisin saamaan pukkilaukkakyyditystä, kunhan talli jäisi tarpeeksi kauas ja edessä siintäisi vain polkuja.

Jonkun matkaa käveltyämme pyysin ratsuani siirtymään raviin. Shetlanninponitamman tikittävä ravi tuntui niin oudolta isomman ponin jälkeen. Medde nosti päänsä taivasta kohti ja kulki muutoinkin hyvin jännittyneesti. En jaksanut kuitenkaan välittää asiasta sen enempää, koska seuraavana päivänä Meddellä olisi vuorossa kurinpalautus kouluvalmennuksen muodossa. Yllätyksenä tuli kuitenkin se vinkaisu, jonka tamma päästi. Ja arvaukseni ei mennyt täysin metsään - sain kiitolaukkaa höystettynä erilaisilla sivuloikilla ja kiemurteluilla. Yrittäessäni roikkua kaikin voimin ponitamman harjassa ja olla luisumatta alas sen pyöreästä selästä, päätti Medde hieman avittaa. Se pysähtyi kirjaimellisesti kuin seinään. Lennähdin kaulalle ja yritin epätoivoisesti kiskoa itseäni takaisin selkään. Mutta koska Medde on jääräpäinen idiootti, se laski päänsä enemmän alas ja ravisteli itseään kuin rakkikoira. Parit kauniit sanat saattoivat livahtaa suustani, kun maistelin märkää mutaa. Medde katsoi minua suoraan silmiin ilkikurisen pilkkeen loistaessa sen silmissä.

Kiivettyäni takaisin selkään menimme vielä vähän matkaa eteenpäin, jonka jälkeen käännyimme kotiin. Medde ei enää yrittänyt mitään edes laukassa, mutta olin silti päättänyt, että kurinpalautus olisikin jo tänään. Hyvin tuohtuneena ratsastin Medden suoraan kentälle, kun pääsimme tallille. En vaivautunut hakemaan satulaa, mutta otin itselleni pitkän kouluraipan kentän laidalta. Medde näytti juuri niin yllättyneeltä tästä käänteestä kuin minä olin ollut sen pysähdyksestä maastossa. Ja ehkä sekin poni tajusi joskus oman parhaansa, sillä se ei yrittänyt tällä kertaa tiputtaa minua. Itse asiassa Medde hakeutui heti muotoon ja ravasi kiltisti eteenpäin. Laukat nousivat ongelmitta ja ponitamma toteutti kaikki pyyntöni niin lisäämisestä kuin kokoamisestakin. Loppujen lopuksi olin tyytyväinen, mutta Medde ei ehkä niinkään. Se näytti juuri niin katkeralta ja väsyneeltä kuin mitä itse olin sen temppuiluun. Ja silti, kaiken sen idioottimaisuuden jälkeen, jokin tuossa ponissa oli se, mikä sai minut pitämään siitä. Pitäisi ehkä joskus kyseenalaistaa itsensä.

- Bella (omistaja)