Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän...
Tiistai aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena, kun mä lähdin kohti Sotamaalausta. Mun toinen suokkiorini asusteli siellä ja olin järjestelyyn erittäin tyytyväinen. Kahden orin pitäminen samassa pienessä tallissa ei ehkä ollut ideaaleinta ja lisäksi tallipaikan vuokrasta sai sievoisen osan leikattua hevosten liikutusta vastaan - parempaa diiliä ei voinut edes toivoa. Aamulla olin pyytänyt Miikaa viemään hevoset laitumille puolilta päivin. Alunperin olin ajatellut, että kaksi laidunta oli ihan turhaa, mutta totuuden nimissä piti myöntää asian hyödyllisyys. Vaikka Rene olikin rauhallinen ori, oli se silti hyvä tarhata Siken kanssa kaksin. Mä havahduin ajatuksistani nykyhetkeen, kun nousin autostani saapuessani Sotiksen tallipihalle.
Aamupäivästä liikutin Juorukello -nimistä suomenhevostammaa ja sen jälkeen suuntasin kohti ikiomaa Mysteerimiestäni. Mytty oli hyväntuulisena tarhassa, kun hain sitä varustettavaksi. Sen kanssa oli aina yhtä miellyttävää viettää aikaa, vaikkakin se ei ollut maailman seurallisin hevonen. Ohitse kulkeva Sam vaihtoi kanssani muutaman sanan, kun törmäsimme matkalla talliin. Edelleenkin tunsin oloni vaivautuneeksi miehen seurassa, eikä asiaa helpottanut suomenhevosorini ihastus mieheen. Huokaisin salaa helpotuksesta, kun toinen lähti jatkamaan töitään ja pääsin itse laittamaan ratsuni kuntoon.
Ei ollut yllätys, että hoitaminen ja varustaminen sujui Mytyn kanssa kuin tanssi. Eikä sekään ollut yllätys, että maastoretkemme sujui leppoisasti ja rauhallisesti. Orilla ei koskaan tuntunut olevan mitään mitään vastaan. Hyvillä mielin sain ratsastuksen jälkeen hoitaa ratsuni pois ja palauttaa sen tarhaan. Sen jälkeen piti kiirehtiä takaisin omalle tilalle, jotta ehtisi liikuttaa vielä Renen sekä Medden ennen iltaa. Siskontyttöni oli luvannut liikuttaa Sessin sekä oman poninsa, ja Sikke saisi pitää vapaata. Tarhan portin suljettuani kävin vielä tarkistamassa, että jätin tallin siistiin kuntoon ja kävelin sen jälkeen autolleni. Käynnistettyäni sen, lähdin ajamaan kohti Kittilää.
Kotipihalla ensimmäisenä oli vastassa hymyilevä siskontyttö Emma, joka ratsasti ympäri tiluksia Sessillä. Hevostamman suupielet olivat vihreässä mönjässä ja ei ollut vaikeaa arvata, että se oli saanut napsittua hieman heinänkorsia matkasta. Huvittuneena pyörittelin päätäni ja suuntasin itse laitumille hakemaan Reneä talliin varustettavaksi.
Rene näkyikin jo kauempaa, mutta se vaikutti hivenen oudolta. Ori kannatteli päätään korkealla ja seisoi muutenkin jähmettyneesti. Mielessäni käväisi ajatus jostakin äänestä tai eläimestä, mutta ori oli harvoin pelokas tai jännittynyt. Ihmetellen pujahdin sähkölankojen välistä laitumella ja kävelin kohti oria. Vasta siinä kohtaa tajusin, että Sikkeä ei näkynyt. Lähes samalla hetkellä mä myös näin sen - makaamassa Renen vieressä aivan paikallaan. Hengitykseni pysähtyi lähes kokonaan, kun mä kävelin hevosen viereen. Sikke ei liikahtanutkaan, Renekään ei liikkunut jännittyneestä asennostaan. Kyykistyin ja asetin tärisevän käteni Siken kyljelle, tuntematta mitään liikettä. Siirsin sen turvalle, mutta en tuntenut hengitystä. Käsi lennähti suulleni ja tipahdin kyykystä takamuksilleni nurmikolle. Nostin ruunan päätä syliini ja silitin sen poskea yhä uudelleen ja uudelleen, pakonomaisesti.
Mä havahduin siihen, että Miika puhui mulle. Käänsin katseeni pois Siken sameista silmistä vain kohdatakseni Miikan huolesta täyttyneen katseen. Ei mun tarvinnut sanoa mitään, kaiken näki heti. Lähes kovakouraisesti mies kiskoi mut ylös maasta, vaikka vastustelin ja olisin halunnut jäädä ruunan viereen. Tunsin käsivarsien kiertyvän tiukasti ympärilleni ja tajusin vasta siinä kohtaa täriseväni. Kaikki tuntui tapahtuvan kuin sumussa; Ellen haki hevoset talliin, joku eläinlääkäri saapui laitumelle, puhuttiin jotain sydänkohtauksesta ja traktori saapui naapurista hakemaan Siken pois. Koko sen ajan mä vain tärisin Miikan käsivarsien suojassa ja katselin mitään näkemättömästi, kun mun rakas ruunani vietiin pois raahaamalla. Niin kaukana siitä tavasta, jolla se olisi ansainnut lähteä.
Vasta illalla kaiken oikeastaan tajusi. Mä istuin sohvalla vilttiin kietoutuneena, vaikka ulkona ja sisälläkin oli tosi lämmintä. Ellen oli Emman kanssa hoitanut kaikki tallihommat ja Miika oli vain ollut mun vieressä, josta olin niin kiitollinen. Siinä mä sitten istuin sohvalla, antaen ensimmäisten kyynelten valua pitkin poskia. Mun ruunani oli poissa, kuollut kuin kivi. Se ei enää koskaan juoksisi mua karkuun tarhassa tai yrittäisi kuskata mua riimunnarun päässä nurmikolle. Koskaan enää mä en hyppäisi sen kanssa esteitä tai laukkaisi hurjaa kyytiä pelloilla. Mun luottoruunani, mun oma Sikkeni oli poissa. Se ajatus sattui enemmän kuin olin koskaan kuvitellut. Olinhan mä haudannut hevoseni jo kaksi kertaa aiemminkin, mutta tää oli jotain, mihin en saanut varautua sekuntiakaan. Mun onneni oli Miika, joka vain istui vieressä ja odotti, että mä puhuisin, jos siltä tuntuisi.
Myöhään aamuyön tunneilla Miika oli nukahtanut sohvalle ja mä päätin käydä tallissa. Edelliset poskille kuivuneet kyyneleet saivat jo tallin ovella uusia seurakseen, kun mä näin tyhjän karsinan. Sikke oli ollut siinä vielä aamulla, kun kaikki oli ollut hyvin. Kaikki sanoivat, että se oli todennäköisesti sydänkohtaus, enkä mä olisi voinut tehdä mitään. Mutta entä jos kuitenkin olisin voinut? Pyyhin ajatuksen mielestäni ja suuntasin laahustaen Renen karsinalle. Ori oli ollut hivenen vaisu Ellenin mukaan, enkä ihmetellyt. Sen tarhakaveri ja hevosystävä oli kuollut samalle laitumelle sen kanssa. Mä pujahdin orin karsinaan ja istuin sinne nurkkaan. Rene tuli viereeni seisomaan ja laski varovasti päänsä syliini. Tiesin, että muutkin kuin mä, olivat surullisia. Silti tuntui, että ainoastaan Rene ymmärsi täysin. Sikke ei tulisi takaisin enää.
- Bella