Kalmankaltiosta kotiin

"Bellaa, muru", Miika mutisi korvaani aamu-unisena. En voinut estää leveää hymyä kipuamasta kasvoilleni, kun kiepautin itseni toisen päälle käsivarsieni varaan. Miten näinkin yksinkertaisen asian tajuamiseen oli mennyt yläaste, lukio ja pari vuotta vielä siihen? Olin haikaillut vuosia itselleni miestä, mutta en koskaan ollut tajunnut katsoa vierelleni. Mä kuvailin Miikaa täydelliseksi, mutta samalla en koskaan tajunnut, että se olisi täydellinen mulle. Painoin hellän suudelman toisen huulille ja nousin ylös vuoteesta. Miikan suunnalta kuului hieman haikailevaa mutinaa, mutta virnistin vain leikkisästi. Pitäisi alkaa pakata, koska meidän mökkilomamme olisi ohi tänään ja täytyisi suunnata kohti Saimaata. Olisi haikeaa jättää mökki jo näinkin pian - vaikka aluksi olinkin epäillyt paikkaa villipetojen ympäröimäksi napajäätiköksi. Se oli kuitenkin kaikkea muuta; puhumattakaan miten paljon se oli asioita muuttanut.

Heitin painavan laukkuni auton takapenkille ja nousin apukuskin paikalle. Miika lukitsi juuri mökin ovia ja hieman haikeana katselin paikkaa. Tänne saisi kivan pienen pihaton hevosille. Ajatukseni katkesi oven aukeamiseen, kun Miika istui kuskinpuolelle. Hymyilin miehelle ja painoin hetkeksi pääni toisen olalle. Mies tuhahti huvittuneesti, ja huokaisten nojauduin omalle penkilleni takaisin. Seuraavana päämääränämme olisi Sotamaalaus, josta hakisimme siellä hoidossa olleen Renen. Olin vain kerran kolmen päivän aikana poikaani käynyt katsomassa, mutta nähtyäni kaiken olleen kunnossa, olin voinut hyvillä mielin viettää laatuaikaa "ystäväni" kanssa.

Matka ei ollut pitkä, varmaankin vähän päälle 30 kilometriä. Joten ennen kuin tajusin kunnolla, olimme jo tallipihalla. Nousin autosta hymyillen ja lähdin kävelemään reippaasti kohti tallia. Ikävöin omaa rakasta oriani jo kovasti - enkä tarkoita sitä autossa odottavaa. Ovesta sisälle päästyäni hymyni kuitenkin hiipui. Olin olettanut olevani suomenhevosorini ensirakkaus - juro kun toinen oli. Mutta näköjään kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Siinä se mun kultapoikani lähes istui Sannin miesystävän sylissä. Ylikasvanut mies lässytti Renelle kuin pienelle lapselle - en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Jos Sanni ei olisi ilmestynyt kyselemään reissusta, olisin varmasti kiskaissut orin narun mieheltä hyvin mielenosoituksellisesti. Käytöstapani jostain kuitenkin muistaneena kiittelin Sannia - ja etäisesti ehkä Samiakin - hevoseni hyvästä hoidosta. Sam totesi voivansa taluttaa Renen traileriin ja oli vähällä, etten oikeasti sanonut jotakin sopimatonta - ylikohtelias jättiläismies, joka varasti mun hevoseni, että niin.

Koko kotimatkan Miika oli kuunnellut mun vaahtoamistani siitä, etten käsittänyt mikä Reneä vaivasi. Mies oli yrittänyt puolustella Samia, eihän se nyt miehen vika kuulemma ollut. Loppumatkasta Miika saikin tartutettua kantansa muhun ja lopulta taisinkin sitten olla pettynyt vain Reneen. Ei se totisesti Samin syy ollut, vaikka ihmettelinkin mokoman jättiläismiehen karismaa. Miikan vaatimuksesta laitoin kiitosviestin hevoseni hoidosta - myös Samille. Ehkä mä osaisin joskus vielä ymmärtää sellaisia täydellisiä ihmisiä. Siihen asti saisi riittää se, että mä voisin jutella miehelle jotain päivän sää -tyylistä. Sam oli liian Sam, jotta mä olisin osannut jutella sille enemmän. Ja sitä paitsi; mun piti keskittyä mököttämään loppumatka Miikalle, joka oli todennut mun olevan kateellinen Samin karismasta. Mistä sekään mitään tiesi.

Kun me sitten saavuttiin kotipihaan ja olin saanut hoidettua kiittämisetkin jo matkalla, oli aika purkaa tavarat. Mä mökötin edelleen Miikalle - olipahan ollut mauton heitto. Enkä mä Renestäkään ylpeä ollut. Mutta niin siinä vaan sitten kävi, että kun se ori siellä trailerissa hörisi, en mä voinut olla vihainenkaan. Rakastakoon vaikka ketä, kunhan muisti mutkin. Ja Miika-raukka oli laittanut mulle iltapalan valmiiksi, kun halusi saada mut leppymään. En mä osannut olla kovin pitkävihainen sille - se nyt vaan heitteli välillä tyhmiä kommentteja.

- Bella