Hallimaastareilla Kartanokosken tallilla

Olin eräällä hevospalstalla kysellyt mahdollisuuksista päästä hyppäämään hallimaastoesteitä. Tiesin, että Sikke rakasti niitä, mutta Virvatulen maastoestereitti oli toistaiseksi surkeassa kunnossa. Hymyni oli yltänyt lähes korvasta korvaan, kun olin kuullut, että Kartanokosken tallilla oli hallimaastoesteitä. Ja se oli syy, miksi yritin suostutella Sikkeä nousemaan traileriin. Ruunan retale kuitenkin vain seisoi jalat levällään lastaussillan edessä ja oli selkeästi päättänyt, että tänään ei lähdetä. Ravistelin hieman epätoivoisena kauraämpäriä ja samalla yritin kiskoa ruunaa perässäni. Mutta ei - se vain juurtui tiukemmin paikoilleen ja huokaisi syvään. Muutaman kirosanan siivittämänä sidoin ruunan ulkoharjauspaikalle ja lähdin hakemaan Meddeä - viimeinen mahdollisuuteni.
Ja kuinka yllättävää olikaan huomata, että kun olin viimein saanut suostuteltua shetlanninponitamman mukaani ja tungettua sen traileriin, ei Sikellä ollutkaan enää ongelmaa mennä sinne myös. Katsoin ruunaa tuomitsevasti ja jupisin jotain mainitsematonta sen käytöksestä. Enempää aikaa tuhlaamatta täytin heinäverkot ja vein nopeasti pihalle jääneet muut hevoset talliin - ei niitä voisi koko päiväksi pihalle jättää. Tarkistin vielä, että kaikki tarvittavat varusteet olivat mukana ja nousin auton rattiin - matka kohti hallimaastoesteitä voisi alkaa.

Ja viimein saavuttuamme Kartanokosken tallipihalle, saatoin innostua todenteolla. Kävin pikaisesti tervehtimässä tallin omistajaa ja kiittelin vielä mahdollisuudesta päästä käyttämään heidän maastoesteitään. Sen jälkeen palasin takaisin trailerille ja avasin lastaussillan. Suunnitelmani oli ensin käydä Medden kanssa tutustumassa uuteen paikkaan ja jaloitella sekä sen jälkeen varustaa Sikke. Niinpä nappasin Medden mukaani ja vaihdoin sen riimun tilalle suitset - ponitamma osasi välillä olla varsin vallaton. Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka rauhallisesti shetlanninponitamma käyttäytyi vieraassa paikassa. Uskalsin jopa kävelyttää sitä selästä käsin, vaikka satulaa en ollutkaan ottanut mukaan.

Hyvän tovin käveltyämme pakkasin Medden traileriin odottelemaan ja otin Siken vuorostaan. Sikke tuijotteli paikkoja kiinnostuneena samalla, kun varustin sitä. Laitoin ruunalle jännesuojien lisäksi myös takasuojat ja bootsit. Vanha estesatula narisi tuttuun tapaansa, kun kiristin vyötä ja lisäsin rintaremmin. Sikke selkeästi tiesi, mitä on tulossa, sillä se höristeli innossain korviaan, kun laitoin sille estesuitsina käytettäviä meksikolaisia. Kiristin vielä kerran vyötä, korjasin omaa kypärääni ja nappasin esteraipan mukaani. Sitten lähdin taluttamaan ruunaa maneesille.
Astuessamme sisään maneesiin huomasin heti, kuinka Sikke kiinnitti huomionsa esteisiin. Jo selkäännousun aika huomasin, ettei se olisi millään malttanut seisoa paikallaa, vaan olisi jo halunnut mennä. Pienesti naurahtaen kipusin kuitenkin ratsaille ja lyhensin jalustimet sopiviksi. Ratsastin löysin ohjin maneesin laidalle ja jätin sinne takkini. Korjasin hieman alla olevaa turvaliiviä sekä tarkistin vielä kerran ruunani vyön. Olin hieman jännittynyt maastoesteistä, koska esteet yleisestikään eivät olleet vahvin puoleni. Toisaalta luotin tuntevani ratsuni tarpeeksi hyvin.

Alkukäyntien jälkeen siirryin tekemään kevyessä ravissa pääty-ympyröitä ja loivia kiemuroita. Tunsin Siken allani olevan hyvin räjähdysherkkä - se korskahteli ja pureskeli kuolaintaa. Nostin reippaan laukan pääty-ympyrällä ja annoin ruunan venyttää askeltaan. Yllätyksenä tuli se peränheitto, jonka ruuna teki. Taisi sieltä suusta karata perkelekin - pukki ei ollut mikään pieni. Vaihdoin suuntaa ravissa ja nostin toiseenkin suuntaan verrytelylaukan. Tällä kertaa Sikke ei tyytynyt vain pukittamaan, vaan heitti peräänsä monta kertaa ilmaan ja yritti rynnätä hurjalla vauhdilla eteenpäin. Hetken ehdin jo kauhistella, mutta ei ruuna minua tiputtaa yrittänyt ja jatkoi hetken rauhoittelun jälkeen kiltisti harjoituslaukkaa.

Välikäyntien jälkeen aloin katselemaan sopivaa aloitusestettä. Kiinnitin huomioni mataliin tukkeihin ja päätin, että tulisin ensimmäisenä sekä katsoisin samalla, miten Sikke reagoi. Keräsin ohjat ja nostin ympyrällä laukan. Hain hyvän tuntuman korskahtelevaan ruunaani ja ohjasin sen kohti yhtä tukkia. Ruunan häntä viuhahteli ilmassa ja kuola lenteli sen suupielistä. Se kiristi vauhtiaan esteelle ja hyppäsi pienen tukin aivan mielettömällä ilmavaralla. Suustani pääsi hämmentynyt älähdys ja jouduin tosissani ottamaan ruunaa takaisin ennen seuraavaa tukkia. Pidätin voimakkaasti ennen estettä, sitten myötäsin ja mukauduin hyppyyn. Sikke pomppasi kevyesti ja mielettömällä ilmavaralla jälleen. Käänsin tukin jälkeen isolle ympyrälle ja yritin rauhoittaa ratsuani takaisin rauhalliseen laukkaan. Onnistuttuani käänsin sen uudelleen kohti kahden tukin linjaa. Sikke ampaisi kuin luoti kohti esteitä ja jo pienen hetken ajattelin oikeasti kuolevani - en ollut mikään esteratsastaja. Kuin ihmeen kaupalla ruuna suostui hidastamaan hieman ja menimme molemmista tukeista yli puhtaasti. Tunsin jalkojeni tärisevän, kun vaadin ruunaa siirtymään käyntiin.

Hetken kävelyn jälkeen ryhdistäydyin - olimme tulleet hyppäämään maastoesteitä pitkän matkan takaa, joten pitäisi oikeasti myös hypätä. Koko rataa en tulisi hyppäämään, joten katsoin meille sopivampaa linjaa. Päätin tulla aiemmat, matalahkot tukit ja niiden jälkeen muutaman korkeamman esteen. Yhteensä linjalle tulisi kuusi estettä. Syvään huokaisten keräsin ohjat paremmin käsiini ja pyysin Sikkeä nostamaan laukan. Laukkasin jälleen ympyrällä hetken ja otin ratsuni tuntumalle. Ruuna oli edelleen täynnä virtaa ja se korskahteli kuuluvasti. Ohjasin sen kuitenkin kohti ensimmäistä valitsemaani estettä. Muutamat kauhukuvat ehtivät vilistä silmissäni, kun Sikke hidastavista avuista huolimatta ryntäsi esteelle pää viidentänä jalkana. Puoliksi kauhulla odotin, että se kompuroisi esteeseen - mutta olisi pitänyt ajatella, että Sikke kyllä tietäisi, mitä tekee. Ketterästi ja suurella ilmavaralla ruunani loikki jo aiemminkin hypätyt tukit. Seuraava este oli korkeampi, mutta siitäkin suoriuduttiin ilmavaralla ja reippaasti. En oikeastaan edes huomannut enää kauhistulla ja viimeistään viimeiselle esteelle saavuttaessa olin unohtanut järkytykseni. Jalkani tärisivät hienoisesti, kun siirsin ruunan kevyeen raviin ja siirryin ottamaan loppuverryttelyä ympyrälle. Päätin, että yksi kunnollinen rata saisi riittää.

Loppukäyntejä kävellessä Sikke yritti vieläkin välillä siirtyä raville, mutta totteli kuitenkin mukisematta käskyjäni pysyä käynnissä. Olin ihan tyytyväinen, vaikka hyppymme olivatkin jääneet aika vähäisiksi. En tosin ollut osannut odottaa ruunalta aivan noin hurjaa menoa. Ensi kerralla ottaisin jonkun muun ratsastamaan sitä ja seuraisin itse vierestä - siitä olin varma! Pysäytin ruunani maneesin keskelle ja tulin alas ratsailta. Kävin hakemassa Sikelle loimen maneesin laidalta ja laitoin itsekin takkini päälle. Kävelytin vielä ruunaa jonkun aikaa ennen kuin lähdimme kotimatkalle.

- Bella (omistaja)

PS. Kiitos Kartanokosken talli!