Estehirviö
Välillä on vain päiviä, kun mietit, miksi ikinä hankit ponin? Ja jos joku väittää, että ei ole, niin hankkikoon Medden päiväksi. Katselin mutaisen tarhan toisessa päässä jököttövää ponia ja kirosin elämääni. Syvällä kokemuksen rintaäänellä tiesin, ettei ponitammani olisi todellakaan tulossa vastaan. Niinpä ei auttanut muu kuin kipittää mutaliejussa toiselle puolelle tarhaa ja yrittää saada poni mukaansa. Helppoa? Ei todellakaan. Medde juursi kavionsa maahan, katsellen itsepäisesti takaisin, kun kiskoin sitä kohti porttia. Pienen väännön jälkeen luovutin ja kaivoin taskustani porkkanan - ihme ettei ponitamma juossut perässäni ulos tarhasta.
Tallissa harjasin Meddeä pesupaikalla, koska se oli jostakin ihmeestä oppinut tuhoamaan kaiken lähellään olevan karsinassa. Oli se sitten harjapakki, loimitelineessä oleva loimi tai mun takamukseni. Kokemuksesta - jälleen kerran - viisastuneena hoidin tamman reippaasti pesupaikalla. Varusteetkin laitoin nykyään ennätysajassa, koska mua ei todellakaan huvittanut saada yhtään näykkäisyjä käsivarsiini. Satulavyö oli toki aina se ongelma. Medde pullisteli niin paljon, että satula olisi voinut vaan valua alas, jos sitä ei kiristäisi uudestaan hetken kuluttua. Kun se poni sitten oli varustettu, lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia. Kenttä oli ihan mutaa - Suomen kevät. Kesää odottaessa - kenties jopa jo jouluna.
Maneesissa oli valmiiksi kokoamani pieni esterata. Esteet olivat hädin tuskin maasta irti - tai siltä se näytti, kun oli viimeksi mennyt reippaasti yli metrin rataa. Medde katseli esteitä niin epäluuloisesti, että ihan huvitti. Satulavyön huolellisen tarkistuksen jälkeen uskalsin nousta ratsaille ja pyysin Medden heti uralle kävelemään. Tänään olisi aika laittaa poni ruotuun, niin että sitten joskus kesällä voisi harkita osallistuvansa kisoihinkin. Ainahan pitää olla unelmia, vaikka niitä ei voisikaan saavuttaa.
Alkukäyntien jälkeen oli aika kerätä ohjat. Medden motivaatio oli selkeästi yhtä huono kuin mulla paperitöissä, koska se heitti päänsä pitkäksi kuin nälkävuosi ja puski persettä uran sisäpuolelle. Muutaman kerran syvään hengittäen hain mun zen-tilaa. Sitten vaan piti vaatia, pyytää, anella, komentaa - ja toistaa.
Loppujen lopuksi sain Medden toimimaan käynnissä ja kevyessä ravissa jopa yllättävän hyvin. Ponitammani oli vaivautunut kulkemaan muodossa ilman vuosisadan taistoa. Laukannostot olivat onnistuneet, eikä poni pukittanut kuin kuusi kertaa - yhdessä nostossa. Oli siis selkeästi aika lähteä hyppäämään esteitä. Koska mun poni ei ole mikään esteratsu, oli esteet lähinnä yksittäisiä ristikoita tai pystyjä siellä täällä. Tuumasta toimeen, poni laukalle ja ensimmäistä ristikkoa kohti. Mutta millonpa Medde tekisi mitään oikeasti vapaaehtoisesti tai ilman taisteluita. Poni löi jarrut kiinni ennen estettä, hyppäsi teatraalisesti sivulle ja esitti ilmeisesti kuolevaa - voinee sanoa, että mun tasapaino on Medden ansiota. Pohkeita sekä raippaa hyödyntäen sain sen takaisin esteen eteen. Mutta koska poni on luupää, ei se todellakaan aikonut hypätä. Siinä sitten seistiin esteen edessä ja katsottiin molemmat sitä hirviötä. Ei jumalauta mietin taas mun elämäni tarkoitusta. Lopulta läimäisin tammaa kunnolla persuksille raipalla ja me mentiin siitä yli - valtavalla pukkiloikalla tai jollain vastaavalla.
Heti hypyn jälkeen mä olin pakottanut Medden laukkaamaan ympyrällä monta kierrosta kunnolla ja vasta sitten lähtenyt yrittämään uudestaan. Ei se kuitenkaan tuottanut toivotunlaista tulosta, koska me taas seistiin siinä esteen edessä jumissa. Nyt alkoi ihan todenteolla loppua ratsastajalta huumori. Niinpä mä sitten taas turvauduin siihen raippaan - ja sain aikaan ne pukkiloikat. Päätin, ettei se estehirviö lähde ilman pakotusta, uudelleen yritystä ja miljoonaa toistoa. Noin suomeksi sanottuna tarkottaa sitä, että poni väkisin yli ja sitten uudestaan esteelle. Medde esitti, että se keksi idean ja luovutti. Ihan mukavastihan se poni alkoi hypätä. Pieni pyöreä pomppu ja töpötöpölaukkaa. Yritin muistaa kehuakin, mutta se oli hankalaa, kun päivän lounaat tuntui kurkussa pompotuksen takia.
Kun me sitten oltiin hypätty peräti neljän esteen rata puhtaasti ja hyvin, mä annoin mun ratsulleni pitkät ohjat. Medde huokaisi helpottuneesti syvään - ja taisin tehdä saman itse. Taputin Meddeä kaulalle, koska olihan se nyt hypännyt. Ainakin lopuksi ja melkein vapaaehtoisesti. Ja olihan se nyt vaan niin herttanen otus.
- Bella (omistaja)