Elämä ottaa, mutta se myös antaa
Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Mulla oli ollut hetken kaikki, mitä toivoin. Ja hetkessä ne oli multa viety. Neljä hevosta mä jouduin kuoppaamaan kuukauden sisään. Kuukauden, niin naurettavan lyhyt aika. Enkä mä enää tiennyt oliko mussa jäljellä kyyneltäkään sen jälkeen. Tuntui mahdottomalta ajatella, että silloin, kun kesä oli parhaimmillaan ja kaikki kukoisti, mä hautasin mun rakkaita hevosiani ja tunsin kaiken murenevan käsiin. Elokuu oli ollut raskainta, mitä olin kokenut elämässäni. Suurempi vastoinkäyminen kuin aikoinaan ison ratsastuskoulun loppuminen.
En edes tiedä miten se oli mahdollista. Ensin meni Almalta jalka, se teloi sen tarhassa. Murteella kolmesta kohtaa ja siihen päälle ne vanhat kulumat. Toivotonta, totesimme. Emma pääsi nopeasti ponista yli, vaikka toki oli pitänytkin Almasta. Mutta kai se oli vielä niin nuori, että ei osannut kiintyä poneihin niin paljoa. Sitten Leona sai vakavan ähkyn. Toisaalta se ei ollut yllätys, sillä tamma oli valtava stressaaja. Mitään ei enää ollut tehtävissä, kun eläinlääkäri tuli paikalle. Leikattavaksi vieminen olisi vain stressanut sairasta tammaa lisää ja mä annoin sen mennä. Ei se tarvinnut enää lisää tuskaa.
Pari viikkoa meni normaalisti ja ehdin jo vähän toivoa parasta. Mutta mitä vielä. Vein Sessin eläinlääkärille sen pitkään jatkuneen ärtyneisyyden vuoksi. Siltä löydettiin iso kasvain mahasta. Mä en tiennyt, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Mietin vain sitä, miten kauan tamma oli kantanut kasvainta kenenkään huomaamatta. Miten paljon mun tammani olikaan kärsinyt. Eläinlääkäri kertoi myös tuomion; ei voitaisi leikata. Ja sillä samalla reissulla lähti mun kaunis tammani iäksi ikuisuuteen.
Wilon tapaus oli kaikista omituisin. Samalla se muistutti mua liikaa siitä, mitä Sikelle oli käynyt. Se vain löytyi laitumen kauimmaisesta nurkasta makaamassa, kylmänä ja kankeana. Ruumiinavauksessa syyksi paljastui sydämen repeämä. Se oli tullut yllättäen, täysin terveelle ja nuorehkolle hevoselle. Eläinlääkäri arvaili, että hevosella oli saattanut olla sydänvikaa syntymästä asti, mutta kukaan ei voinut tietää varmaksi.
Mutta niin oli kuukaudessa kadonnut multa ihan kaikki. Mulla oli tallissa vain enää kaksi hevosta, mun rakkaat Medde ja Rene. Niiden ja Miikan avulla mä jaksoin jatkaa eteenpäin. Mun oli vaan pakko. En voinut syyttää itseäni, ei kai kukaan voisi. Hevosten kanssa eläminen oli vain niin epävarmaa, niin hetkessä. Toisessa oli kaikki hyvin ja toisessa ei. Meni pari kuukautta, kun mä vaan odotin, että kohta käy Meddelle tai Renellekin jotain. Sitten mä uskalsin taas luottaa. Luottaa siihen, että jokainen päivä ei ole huono. Elämä ottaa, mutta se myös antaa. Päädyin marraskuussa etsimään itselleni uutta hevosta. Miika nauroi ja uskalsin itsekin hymyillä - elämä voittaa.