Dam-di-daa, hermot menee
Olin jo heti kättelyssä sanonut, että Dam-Di-Daan aka Alman kanssa, tulisi vaikeuksia. Olin osunut enemmän kuin oikeaan. Ponitamma oli osoittanut rakastavansa Emmaa todella paljon ja tuli tytön kanssa toimeen. Mutta heti, kun joku aikuinen sitä lähestyi, se heittäytyi hankalaksi. Emma sattui myös olemaan ainut, jolta ponitamma sieti yhtään kovempia otteita ratsastaessa - eikä aina häneltäkään. Alman pää nousi heti taivaisiin, jos ohjissa oli liikaa painetta tai pohkeet olivat liikaa kiinni. Usein saattoi pään nostamista seurata keulimisyritystä tai peruuttamista. Nämä ongelmat lienivät seurausta liian vähäisestä käytöstä, sillä hetkittäin ponitamma tuntui vastaavan apuihin kuin unelma. Suurin ongelma kaikessa oli kuitenkin se, että vaikka Emma olikin ratsastanut ihan ratsastuskoulussakin, tuppasi hän olemaan hieman omissa ajatuksissaan poninsa selässä. Alma kaipasi selkeitä ja määrätietoisia apuja, ei Emmaa kiskomaan käsiään ylös ja alas. Kunnioitusta pitää siitä antaa ponille, että se kesti sitä yllättävän hyvin, vaikka oli herkkä.
Huokaisin juuri äänekkäästi kentän laidalta, kun Emma jälleen vaipui johonkin koomaansa. Olin luvannut opettaa tyttöä, olihan hän kummityttönikin. Mutta pitää sanoa, ettei se ollut ollenkaan helppo homma. Tyttö vaipui vähän väliä muihin maailmoihin ja keskittyi katselemaan kenttää tai selitti jotain omiaan. Usein niin käydessä hän myös alkoi heiluttaa käsiään ylös ja alas sekä nojaamaan liikaa taakse. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja Almasta näki heti, kuinka sitä ärsytti. Ponitammalle oli laitettu martingaali, koska se tuppasi nostamaan päätänsä hermostuessaan. Se auttoikin jonkun verran ponia, mutta se ei parantanut Emman keskittymiskykyä. "EMMA", karjaisin kentän laidalta, vähän turhankin kovaa. Tyttö katsoi minua yllättyneenä ja korjasi istuntansa. Hän jaksoi ohjeideni mukaisesti mennä harjoitusravia - peräti kaksi kierrosta - kunnes hänen huomionsa jälleen herpaantui. Tytön opettaminen oli lähes toivotonta ja siskoni vielä kuvitteli, että Emma pääsisi kisaamaan Alman kanssa menestyksekkäästi. Ehkä noin seitsemän tai kahdeksan vuoden päästä tällä tahdilla.
Komennettuani toistamiseen ja nähtyäni toiset kaksi onnistunutta kierrosta harjoitusravia, sekä uuden vaipumisen ajatuksiinsa, käskin Emman alas ratsailta. Hain itselleni kypärän tallista ja kiipesin itse ponitamman selkään. Alma oli heti huomattavasti ärsyyntyneempi, kun selässä ei enää ollut sen lempihenkilö. Tottelevaisesti se kuitenkin lähti uralle ja siirtyi harjoitusraviin pyydettäessä. Ponitamma hakeutui hyvin kuolaimelle ja kaarsi kaulansa kauniisti. Se liihotteli sirosti ravia ja teki pyydetyt voltit kulmiin. Pitkillä sivuilla lisäsin ja lyhyillä kokosin. Alma pärskähteli, mutta myös välillä hieman viskoi päätään vastauksena liian voimakkaalle avulle. Tein ravityöskentelyä molempiin suuntiin ja nostin sen jälkeen laukan. Almalla oli hieman hassu, lyhyt ja kipittävä laukka. Tamma kuitenkin toimi siinäkin hyvin ja kulki kivassa muodossa. Emma seisoi kentän laitamilla ja katseli työskentelyämme hiljaisena.
Tehtyäni myös laukkatyöskentelyä molempiin suuntiin, päästin Emman menemään loppuravit. Tyttö jaksoi pienen tauon jälkeen keskittyä huomattavasti paremmin ja olin siitä todella kiitollinen. Kehuin muutamaan otteeseen ratsukkoa, sillä oikeastaan tyttö ratsasti ravia todella hyvin - vispaamatta käsiään ja ollen ratsulleen pehmeä. Almakin vaikutti tyytyväiseltä ja pärskähteli välillä. Kehotin hyvän pätkän jälkeen Emmaa lopettamaan ja antamaan tammalle pitkät ohjat. Juttelin Emman kanssa niitä näitä, samalla kun tyttö ratsasti ratsullaan loppukäyntejä. Yhtäkkiä Emma pudotti melkoisen pommin: "Mä en ois halunnut omaa ponia, täti." Olin liian järkyttynyt kuulemastani, jotta olisin jaksanut edes välittää täti-sanasta. "Mikset?" kysyin varovasti tytöltä. Emma vain pudisteli päätään surullisena. "Alma on tosi ihana poni, mutta mä en haluaisi ratsastaa kun kerran viikossa", hän mutisi lopulta. En sanonut enää mitään. Ärsytti niin paljon, sillä tiesin heti, että kyseessä on jälleen ollut vain ja ainoastaan siskoni idea.
Emman hoitaessa ratsuaan pois, menin itse katsomaan siskoani, joka hyppäsi Sikellä maneesissa. Sisälläni kiehahti vielä enemmän, sillä olin sanonut, että ruunalla ei voisi hypätä enää kovin usein ja mitä silmäni näkivätkään; ruunan esteradalla jo viidettä kertaa samalla viikolla. "ELLEN!" kivahdin ja sain Siken katsahtamaan itseäni kesken raviympyrän. "Niin siskoseni?" kuului rauhallinen vastaus. Mieleni teki alkaa itkeä, ajatteliko nainen ikinä muuta kuin itseään? "Sä ostit Emmalle ponin, vaikka se ei halunnut", aloitin ja jatkoin: "Ja jumalauta ku sä et vaan usko, että et voi hypätä sillä ruunalla joka päivä!" Ellen pysäytti ruunan eteeni maneesin ovelle: "Emma haluaa ponin, koska mä haluan, että se alkaa kilpalla ja se on samaa mieltä. Toiseksi, tää ruuna tarvii vaan liikuntaa." Sillä hetkellä olisin vain halunnut motata siskoani, hän ei ikinä tajunnut mitään. Tyydyin kuitenkin vain huokaisemaan raskaasti: "Mä en ylläty siitä, että et osaa ikinä ajatella ku itteäs, itsekäs paskiainen. Ja toiseksi; mun hevonen. Sä et ratsasta sillä enää." Tartuin ruunan ohjiin ja hoputin siskoni alas ratsailta. Talutin ruunani tyynesti pois maneesista ja kuulin siskoni kiroavan perääni.