Ellen Vuorisalo, alunperin Nylund myös, on mun isosisko. Se täytti tänä vuonna 30 vuotta ja potee siitä valtavaa kriisiä. Vielä suuremman ongelman se teki siitä, kun joutui luopumaan kisahevosestaan. Mutta miten sen nyt kauniisti sanoisi? Oma vika, kun hankki rikkaan miehen ja elätteli itseään sen rahoilla. Niille tuli sitten avioero ja hevonen jäi miehelle, eikä mun siivellä eläneellä siskolla tietysti rahaa sen ostamiseen ollut. Itkupuhelutkaan eivät muhun tehonneet, sillä en todellakaan aikonut ostaa mitään 175cm korkeaa estepuoliveristä - ei ikinä.
Ellen on aina ollut tosi vaikea ihminen, mutta älkää sitä nyt sille sanoko. Se on tottunut saamaan kaiken haluamansa, alkaen jo meidän lapsuudesta. Äiti ja isä osti sille hienon kisaponin, jolla se pääsi kilpailemaan esteratsastusta sekä valmentautumaan. Tosi nuorena se hankki kuitenkin jo ensimmäisen miehensä, joka sekin elätti mun siskoa omasta pussistaan. Ellen ei oikeastaan ole edes kouluttautunut juuri ollenkaan, taitaa sillä merkonomin paperit välttävillä arvosanoilla olla, mutta noin muuten. On se välillä ihan mukava ja välittävä sisko, mutta pääosin tosi vaikea ja omaa etuaan ajatteleva. Lisäksi se haluaisi aina päättää kaikesta ja kaikkialla.
Ratsastusta se on harrastanut pienestä pitäen ja sillä on ollut omia hevosia monia. Yhtäkään niistä se ei ole itse ostanut, mutta sen mieltymys hevosten suhteen on isot ja kalliit puoliveriset, joilla voi hypätä puoltatoistametriä ratana. Osaahan sisko toki niillä ratsastaa, mutta pitää rehellisyyden nimissä mainita, että se ei pärjää hevoselle, joka temppuilee tai ei osaa hommaansa täydellisesti. Sillä on aina ollut niin laadukkaita ja taidokkaita ratsuja, että se ei oikein enää osaa mennä niillä tavallisilla. Mun hevosvalintoja se on aina kyseenalaistanut, mutta nykyään en enää välitä. Pysyy välitkin paljon parempina, kun antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Emma Vuorisalo on mun siskontyttö, joka täytti just 9 vuotta. Se on tosi iloinen ja eloisa lapsi. Huolimatta siitä, että en koskaan ole ollut lasten kanssa erityisen mieluusti, on Emma mulle tärkeä. Sen kanssa tulee vietettyä aikaa suhteellisen paljon, erityisesti sen jälkeen kun ne saapui Kittilään. Oikeastaan ainut, mitä en tytössä siedä, on mun kutsuminen tädiksi. Mä olen aivan liian nuori sellaiseen! Äitiinsä Emma ei erityisesti ole tullut, mutta samaa päättäväisyyttä ja uteliaisuutta siinä on kuitenkin.
Ratsastuksesta Emma on innostunut vähän kausittain. Se aloitti mun kanssa käymään talleilla, kun oli ehkä kuuden. Aluksi se sai ratsastaa mun vanhalla suokkitammalla, mutta sen päädyttyä kuoppaan aloin raahaamaan tyttöä mukanani Sisiliassa. Ne oli aina sellaisia meidän välisiä lomareissuja, joilla käytiin kiertelemässä nähtävyyksiä sekä kauppoja. Scuderia Sierrassa saimme käydä liikuttamassa ratsuja ja Emmahan iski heti silmänsä kiinni pieneen shetlanninponioriin nimeltään Gloomsdale Jon Bon Jovi. Voi sitä itkua joka ikinen kerta, kun lähdettiin takaisin kotiin Suomeen. Jokaisella kerralla Sisiliassa käydessämme piti käydä myös moikkaamassa Bonkkaa - vaikka mä en siitä niin innoissani ollutkaan.
Meidän reissut Sisiliaan väheni ja loppuivat oikeastaan kokonaan Emman koulun alkaessa. Tyttö pitikin taukoa ratsastuksesta melko pitkään, mutta aloitti kahdeksan vanhana ponitunnit Helsingissä, jossa silloin asui. Edelleen se jaksoi muistella Bonkkaa "parhaimpana ponina ikinä", mutta löysi kuitenkin suosikkinsa ratsastuskoululta. Nykyisin Emma ei käy tunneilla, koska täällä Kittilässä ei erityisesti talleja ole. Valitettavasti mun siskontyttöni on myös kovin mieltynyt vaikeisiin pikkuponeihin, joten sen ratsastukset täällä on melko vähissä - se ei kelpuuta yhtäkään mun hevosistani. Ja vaikka mun siskoni oli joskus jättänyt Bonkusta ostotarjouksen, niin pitää sanoa, että luojan kiitos Giulia ei siitä luopunut.
