Virvatuli oli se mun unelmien projekti - ponipainotteinen ratsastuskoulu. Ponikokoisena aina olin haaveillut welsheistä ja shettiksistä, joilla pyörittää tunteja ja kilpailla. Se suunnitelma kuitenkin pikku hiljaa romuttui. Ensin tuli rahahuolet ja sitten mun parhaan ystäväni sekä toisen omistajan, Aprilin, isä kuoli. Sillä oli ollut Englannissa iso lännenratsastustila, Aprilin kotipaikka. Koska Aprilin unelma oli kisata lännenratsastusta ja kasvattaa hienoja quartereita sekä paintteja, mä patistin naisen huolehtimaan tilastaan. Ei sen unelma ollut karvaiset pikkuponit ja rahahuolet jossain Suomessa - ja olihan se jo tehnyt vaikka mitä mun vuokseni!

Kun April sitten lähti, mä jätin Saimaan jo taakseni - toki asuin siellä, mutta ei se enää tuntunut kodilta. Myin kaikki ponit ja hevoset, itselleni jäi vain mun luottoruunani Costa Sierra sekä silmäteräni Sierra Kiss Me Deadly - maailman ihanin shettistamma. Ja kun luulin, että en enää tekisi hevoskauppoja kovinkaan äkkiä - yhtäkkiä huomasin, että mun pihallani seisoi muutamiakin välityshevosia. Niistä kaikista pääsin kuitenkin melko nopeasti eroon, kuten oli tarkoituskin. Virhearvio oli todellakin ihan virhe. Mutta silti en kyllä ole katunut nuoren suokkiorin ostoa.

Yhtenä päivänä mä sitten tajusin sen, että mä olin tosi yksin. Vaikka ei hevosia sillä hetkellä enää ollutkaan ylimääräisiä, niin olinhan tekemässä isoja päätöksiä tulevaisuuden kannalta. Niinpä soittelin Miikan, sillon vain mun parhaan ystäväni, kanssa muutamia puheluja. Ja hupsista keikkaa, oli Tampereen jätkä mun kanssani keskellä Saimaata. Miika jaksoi pitää mut iloisena ja auttoi parhaansa mukaan tilan kunnostuksessa. Tarkoitus oli, että jossain kohtaa Miika palaisi kotopuoleensa ja mä lähtisin hevosteni kanssa rakentamaan uutta paikkaa jonnekin päin Suomea. Jotakin pientä tilaa, jossa pitää valmennuksia, mutta ei enää mitään muuta.

Siinä kuitenkin kävi eräänä viikonloppuna jotakin kovin kummaa, kun meidän piti vaan mennä tavalliselle mökkireissulle ystävinä. Asiat kuitenkin johti nopeasti toiseen ja sitten mä huomasinkin, että mun paras ystäväni olikin mun miesystäväni. Ja se saattoi olla mun elämäni parhaita heräämisiä. No me palattiin yhdessä takaisin Saimaalle ja alettiin suunnitella meidän uutta paikkaa. Tiesin heti, että se olisi se tila, jossa oli pieni maneesi, kenttä ja noin 12 hevosen talli. Tarhoja muutamia ja pari laidunta. Miika oli aluksi pudistellut päätään mun kalliille suunnitelmille, mutta me saatiin onneksi hyvä tarjous Virvatulen entisistä tiloista. Uusi ostaja halusi nimetä tilan eri tavalla, joten Virvatulen tila -nimitys lähti mun mukanani toiselle puolelle Suomea, Kittilään. Se olisi ihan liian hieno unohdettavaksi. Ja sehän oli mun unelmien tilan nimi - ja halusin, että Kittilän paikasta tulisi mun uusi unelmani.

Aluksi oli tarkoitus pitää vain valmennuksia ulkopuolisille, mutta kun sitten menin ostamaan suokkitamman ja eestinhevostamman. Niinpä aloin järjestää myös pientunteja ja -maastoretkiä mun omilla hevosilla. Ei niitä asiakkaita nyt hirveästi ollut - eikä ole vieläkään, mutta toisaalta ei hevosiakaan. Leona, Sikke, Sessi ja Rene oli kuitenkin oikein hyviä työssään - joten se sai jatkua. Meddeä nyt kiukutti kaikki uudessakin paikassa - ei yllättänyt. Mutta Kittilän muutto oli silti ehkä parasta, mitä olin tehnyt vuosiin. Me päästiin rakentamaan meidän omaa tulevaisuutta Miikan kanssa yhdessä ja ihan puhtaalta pöydältä.